Tässä yksin sohvalla möllöttäessäni ja vaaaaanhoja ja vähän uudempia kuvia katsellessa ja fiilistellessä tulin spekuloineeksi ja oikein syvennyin tähän asiaan. Tunne. Kuvat herätti paljon hyviä muistoja ja ihania hetkiä, mutta niissä näkyi myös ihmisiä joita kohtaan olen tuntenut. Ja ihan järjetön Eemeli-ikäväkin iski. Hittolainen. Miks mä jotenki tosiaan aina onnistun ihastumaan sellasiin idiootteihin ketkä koukuttaa mut täysin pauloihinsa ja tää neiti on valmista kauraa niitten käsissä, ja tadaaaa sitten vedetään matto alta?
Elämä olis selkeesti helpompaa jos ei tarttis tuntea. Niitä huonompia fiiliksiä. Niinku pahaa mieltä, sydänsuruja, tuskaa ja ahdistusta. Enemmän ihastukset/rakastukset (mun elämässä ainakin) tähän asti on nimen omaan tuonut suhteessa enemmän näitä ikäviä tunteita. Vähän aikaa on jee jee kivaa ja kaikki on vaaleenpunasta ja ihkudaata, ja sitten joku repiikin sun sydämen irti rinnasta ja heittää sen seinään, talloo päälle ja sylkee vielä kaupanpäällisiks. Thats it, enemmän tuskaa kun hyötyä. Okei, ainahan sitä sanotaan että kohtalolla on sormet pelissä ja kaikella tapahtuneella on tarkotuksensa. Mut mitä niin paskaa ja pahaa mä oon tehny ansaitakseni tunne-elämässä vaan ja ainostaan turpaan? Ja mua oikeesti on sattunu ja helvetin pahasti, nimimerkillä edelleen Eemelistä haavoja nuollen.. Ja miten ne keneen mä ihastun oikeesti ja tunteella niin miten ne pystyy olemaan just ne tapaukset ketkä sit vetää sen veitsen haavaan ja huolella? Ei sillai fiksusti ja filmaattisesti vaan niin kusisesti kun olla ja vaan voi. Mä oon niin kyllästyny näihin hommiin et oksat pois ja pala latvaa kans..
Vaikka oonki monen silmissä saatanan itsevarma ja kova muija kenen maata ei helposti horjuteta, niin kyllä mua oikeesti hetkauttaa. En vaan välttämättä halua kaikille näyttää sitä saatanallista heikkoutta mikä mussa piilee. Vaikkakin sitä joskus joku viisas on sanonut että välillä pitää olla heikko että jaksaa olla taas vahva. Mut äh, ennemmin mä sitten piiiloudun neljän seinän sisään ja masistelen täällä, sitkun on oikein paha hetki ni sit voi puhua jollekkin mut muuten ollaan hyssshyss... Ja tääki on tällasta ihan turhaa vineemistä, ei tälle asialle mikään tai kukaan mitään mahda? Onpas tyhmä olo oikein kirjottaa postaus tällasesta asiasta.
Jotenki vaan näinä hetkinä kun tuntuu että kaikki löytää rinnalleen joitain vakampia(viimeisimpänä Veera, jolle kerroin olevanu hyvinkin mustasukkainen :D) sutinoita, niin sitä alkaa ajattelee että olis itellekkin oikeesti joku kainalo kiva.. Ja joku sellanen tyyppi ketä vois oikeesti tykätä. Ja kenelle näyttää se, ja antaa sen hurja määrä rakkautta mitä tässä neidissä on antaa! Ei siinä, mä rakastan myös mun sinkkuelämää, tätä et saa olla ja mennä huolta huomisesta ja siitä et siel on puhelimen päässä joku kenelle täytyy kertoa kaikki liikkeet missä millonkin menee ja millon tulee kotiin jne.. Mut tässä kun on 18 vuotiaasta asti menty ja bailattu, ni sellanen kepee "suhde" olis ihan poikaakin välillä. Ei tarttis aina olla yksin ku muilla on joku. Kaikki pitää nykyään kaiken maailman parisuhdeiltamia ja tehdään tyttö ja poikaystävien kanssa kaikkee kimpassa, ni mitä Krista tekee? Menee yksin sinne kaikkien pariskuntien joukkoon, ja oikein tunnen miten kaikki kattoo sillai säälivästi ku toiki joutu yksin tulee ku ei sil kans sit ketään oo.. Huoh :D Nojoo, ehkä nää masistelut taas tästä sitten kun viikonloppu tiedossa ja radalla taas.
Mutta pääpiirteisin pointtini oli se, että oon kyllästynyt tuntemaan. Oikeesti. Nyt olis sellanen Off-katkaisija ihan jepa, varsinki sen puolesta ettein ikävöis Eemeliä enää. Mutku auts, mä oikeesti tykkäsin siitä. Ja kukaan ei edes käsitä, et miten paljon vaikka mä olen siitä kaikille kertonutkin...:P Aika parantua pässi!
Parempiin fiiliksiin, Krisse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti