Olin maanantaina ystäväni Sirun luona saunomassa, ja jotenkin keskustelut ajauivat aika syvälliseksi. Sen johdosta olenkin tässä viimeiset päivät pohtinut, että josko oikeasti menneisyydessä ja lapsuudessa tapahtuneet asiat vaikuttavat alitajuisesti paljon enemmän nykypäivän asioihin, kun olen ennen tajunnutkaan. Mä olen kulkenut aika tosi kivisen tien elämäni aikana, ja ihmettelen syvästi sitä että miten musta on loppukädessä tullut näin suhteellisen normaali ja tasapainoinen työssäkäyvä aikuinen ihminen. Lapsuus oli todella hankala, äidin ja isän ero ja siskon kanssa äidille muutto kun mä olin ekalla. Joo normisettiä, mutta sitte äiti alko dokaa. Siinä me kaks ala-asteikästä likkaa sitte huolehdittiin toisistamme ja mutsista, joka tuli millon missäkin kondiksessa ja ties kenen juoppohampuusien kanssa himaan. Tätä jatku muistaakseni neljänteen luokkaan kunnes äippä päätti koittaa päättää päivänsä, ja veti sillosen sekopäämiesystävänsä dosetista parin päivän lääkkeet nassuun. Oli parista minuutista kiinni jos lanssi olis tullu myöhemmin, mä tosissaan olisin äiditön. Noh, se pelastui siitä sitte kuitenkin, jonka jälkeen se lähti sosiaalisairaalaan hoitoon ( ennen tätä pari kertaa osastolla maanis-depressiivisyyden takia plus tietty brenkun käytön) ja me muutettiin systerin kanssa iskälle.
Uus koulu, uudet ihmiset. Kelasin et Ala-asteen ekojen luokkien nälviminen ja yksinjättäminen olis historiaa, mut paskat. Siitä alko sellanen mukava koulukiusaamishelvetti. Mulla oli onneks kavereita mutta oli pari tosi pahaa kiusaajaa jotka teki mun koulunkäynnistä ihan paskaa. Opettaja puuttu siihen jossain kohtaa ja se vähän rauhottu, mut ei loppunu kokonaan. Sama setti jatku kun vaihdettiin yläasteelle, siellä mua kiusattiin kans varmaan ysiluokalle asti, kunnes mä jostain käsittämättömästä syystä laihduin jonkun verran ja en ollu enää niin läski (mikä oli se yleisin syy kiusaamiseen, mutta siihen oli paaaaljon muitakin).
Mutta silti vaikka mun ystävät ei sitä ehkä nykypäivänä ajattelekkaan tai uskoiskaan tästä mun huikeesta itsetunnosta, niin se helvetti on jättäny muhun kuitenki aikamoiset jäljet. Harvemmin niistä tulee puhuttua, mut nyt jotenkin tuntuu että sitäkin asiaa täytyy avata ja vähän spekuloida.
Esimerkiksi, miettii vaikka mun "renttukompleksia" mitä pahempi, sen parempi. Mitä enemmän mielipahaa ja päänvaivaa se aiheuttaa, vielä kivempaa JEE! Okei, tästä voidaan lähteä ehkä siihen, että tähän heijastuu mun kiusaaminen. Mä olen se arvoton ihminen kenellä ei niin väliä, ja en todellakaan ansaitse mitään hyvää tai parempaa. Mun on tyydyttävä siihen, että ei ole hyvä olla ja mua ei arvosteta. Vaikka mä oon oppinutkin arvostamaan itseäni tänä päivänä, mutta mä en odota ja oleta miehiltä että ne arvoistais mua. Mä oon fine sen asian kanssa, että mua saa ja voi kohdella miten vaan. Ja sit ne tekee JUST niin, koska mä itse annan niitten tehdä sen vaikka ei kannattais.
Sitten se, että mä ajattelen aina heti ensimmäisenä että "no eihän toi voi musta kiinnostua tai musta tykätä, kun mä olen ruma ja läski". Vaikkakin välillä peilistä kattelee ihan ookoon näkönen tsirbula, ja monesti sitä kuuleekin että oon kuitenkin joidenkin mielestä nätti. Mutta se on se oletusarvo aina. Mä en ikinä osaa ajatella että tottakai tietenkin toi tykkää musta koska mä oon ihan huikee tyyppi ja joku vois oikeesti dikkaa musta ja ARVOSTAA mua just sellasena kun mä olen. Mahdotonta. Jossain syvällä sisällä mä tunnen useasti olevani oikeesti se syrjitty läskirumaepäonnistujaluuseri, kuka ei saa eikä ansaitse mitään. Sen takia mulla onkin nykyään varmaan niin kova tarve ja halu menestyä esim. työelämässä ja mulle on tärkeetä hakee sellasta tietynlaista hyväksyntää ihmisiltä. Moni asia mussa ja mun käyttäytymisessä juontaa juurensa just tähän kun sitä alkaa oikeasti ajattelemaan. Jotenki mä olen kuitenki tiedostanu sen jo pitkään että näin on, mutta näinä päivinä mä oon oikeesti vasta tajunnu sen.
Ehkä toi kiusaaminen ja ne tunnemyrskyt ja ahdistuspyörteet yläasteella on se the syy moneen asiaan, äidin piikkiin en osaa kauheesti laittaa muuta kun paljon tunteita myöhemmällä iällä. Mä olen kauheesti purkanu sitä myös viattomiin ihmisiin sitä silmitöntä ahdistusta ja pahaa oloa, mistä mä olen ihan superpahoillaan asianomaisille. Ne on koittanu seistä mun tukena joskus, ja ne ei todellakaan oo tehny elettäkään pahentaakseen mun oloa, vaan päinvastoin. Mutta mä olin jotenkin niin hukassa ja oikeesti pahoinvoiva nuori, niin mä en osannu kanavoida sitä muulla tavalla kun lataamalla paskaa takasin muille ihmisille, niille viattomille valitettavasti, kostoks siitä mitä mä sain niskaani... Mutta kaikki tää mitä mä olen pienen elämäni aikana kokenu, on kuitenkin kasvattanut musta vahvan ihmisen. Mistä mä olen toisaalta ylpeä, mutta siitä katkera kun oon ehkä välillä liiankin vahva. Mä en uskalla kaatua oikeasti koskaan, mä vaan kompastelen. Koska multa on aina odotettu ja oletettu sitä että kyllä mä pystyn,tsemppaan ja jaksan, niin minähän teen niin. Mä luulen että joskus, jos ja kun mä tulen kaatumaan tässä elämässä, niin se tulee sit kovaa ja korkealta, ja sillä on varmasti kauaskantoiset seuraukset.. Mutta toistaseks vielä koitetaan tasapainoilla pystyssä.
Olipas jotenkin raskasta ja sekavaa tekstiä, tääkin on vaan pintaraapaisu siitä kaikesta, sellasessa sopivassa pähkinänkuoressa.. Mut jotenkin varsinkin tää kiusaamisen vaikutus nykypäivään on ollu pari päivää niin tapetilla mun mielessä, että oli pakko vähän avata sitä asiaa. Mutta ne kortit saadaan, mitkä on jaettu.
-Krista
